Ennen kuin maasta poistuu niin pitää ehdottomasti järjestää
läksiäiset, se kuuluu osaksi lähtöriittiä ja läksiäisten myötä tulee vielä
kerran tavattua itselle tärkeät henkilöt, sillä kaikkien kanssa yhteydenpito ei
tule kuitenkaan säilymään ja ajan myötä se vähenee monien ystävien kanssa. Läksiäisiä
voi viettää monella tapaa kahvitellen, lounastaen, puuhastella yhdessä, ulkoilla
ystävien kanssa tai järjestää ikimuistoiset bileet. Tykkään läksiäisistä ja
minusta se on kiva tapa sanoa heipat vielä kerran, mutta en todellakaan tykkää
olla itse keskipisteenä eli lähtijänä. Olisin halunnut järjestää koko perheen
yhteiset läksiäiset, mutta ajatus jotenkin kuivui kokoon, sillä lapset olivat
lähteneet jo aikaisemmin, eikä meillä juurikaan ollut perheen yhteisiä tuttuja,
joten kävimme vain dinnerillä muutamien tuttavien kanssa. Olen yleensä tottunut
järjestämään läksiäiset itse, mutta Sveitsissä ihanat ystävät huolehtivat niiden
järjestämisestä, niin Suomi-yhteisön, kuin CDL-vanhempien keskuudessa.
Donnien läksiäiset
Ensimmäisiä läksiäisiä vietettiin Suomi-rouvien kanssa ja
onneksi en ollut ainut lähtijä, vaan vietimme Mervin kanssa yhteisiä
läksiäisiä. Päivä alkoi aivan loistavasti, minua tultiin noutamaan kotoota ja
sain heti skumppalasin käteen, tähänhän voisi vaikka tottua! Läksiäispäivän
ohjelma oli yhtä suuri salaisuus, kuin Applen uuden puhelimen julkisaminen, eli
minulla ja Mervillä ei ollut päivän kulusta mitään tietoa. Kuskini pysäytti
auton naapurikaupungin Versoixin rantaravintolan eteen ja hetken päästä sinne
alkoi ilmaantua useita tuttuja kasvoja, jopa ulkomailta asti.
Päivä oli todella tunteikas ja nenäliinoja kului tiuhaan
tahtiin, eikä puhuminen meinannut onnistua, oli vaikea uskoa, että tällä kertaa
minä oli se, jonka läksiäisiä vietettiin eikä joku muu. Tuntui myös hassulta
että kohta nämä mahtavat ladyt, eivät olisi enää osa minun arkea vaan he ovat siellä
jossain ja onneksi ovat. Täytyy sanoa että lounas oli todella raskas, vaikka
itse ruoka oli hyvin kevyttä, nautimme lounaaksi Geneven seudun erikoisuutta
eli Filet de Percheä, nuo tuoreet pikku ahvenet ovat pyydetty suoraan
Geneve-järvestä.
Lounaan aikana saimme kuulla ystäviltä kauniita sanoja sekä
saimme heiltä upeat muistot Sveitsin ajalta. Minä sain aivan mahtavan taulun,
joka on tehty eräästä minulle hyvin rakkaasta kuvasta, olin pitkään odottanut
päästä käymään Montreuxin yläpuolella sijaitsevassa Roche de Nayen vuorella ja
kun vihdoin kävimme siellä, eteeni avautui tuo upea näkymä Geneve-järvestä ja
Alpeista, mikä on minulle kovin rakas. Ihanaa nyt voin edelleen ihailla tuota
maisemaa jatkossakin! Rosalla ja Papilla taitaa olla sormet pelissä tämän
lahjan toteutuksessa, hämmästelen vain, kuinka hyvin he onnistuivat pitämään
sen salassa, etten saanut mitään vihiä… Kuvan lisäksi sain myös kirjan, jossa
on kauniita kuvia Sveitsistä.
Kaikki kiva päättyy aikanaan ja niin meidän lounaskin, oli
aika sanoa heipat rakkaille ystäville. Voi sitä itkun määrää, huomaan että
nykyään ei tarvitse tapahtua paljoakaan, kun silmät kostuvat, niin mukavien,
kuin kipeämpienkin asioiden merkeissä, TV:tä katsellessa ja viime aikona jopa musiikkia
kuunnellessa, itku on tullut herkästi, taidan olla sellainen Karjalainen
”itkijä”.
Onneksi en ollut yksin tässä tilanteessa ja ihanaa kun on
Suomessa joku olkapää mitä vasten itkeä pahimman ikävän tullessa.
Läksiäiset CDL-mammojen ja isukkien kanssa
Minulle ei ollut montaa päivää aikaa toipua ennen kuin
vietettiin jo seuraavia läksiäisiä, pitkäaikaisin ystäväni oli muuttanut
takaisin Sveitsiin ja halusi järjestää minulle läksiäiset. Tällä kertaa oli vuorossa
vanhempia lasten koululta, joten Marin päivää vietettiin hyvin kansainvälisissä
tunnelmissa. Useimpiin vanhempiin olen tutustunut alun perin osallistuessani erilaisiiin
ParentTime-tapahtumiin ja jälkeenpäin järjestin tapahtumia heille. Minun ei
olisi tarvinnut tuoda mitään mukanani, mutta halusin tarjota tälle porukalle
hieman suomalaista makumaailmaa ja toin tietenkin itseleivottuja karjalanpiirakoita
sekä munavoita. Katson että kun olen maailmalla niin edustan aina Suomea, niin
hyvässä kuin pahassa, joudun usein selittelemään kummallisia asioita ja
myyttejä, uutisia sekä ilmiöitä, mutta haluan kuitenkin antaa aina kaikille
positiivisen ja kiinnostavan mielikuvan Suomesta ja uskon että olen siinä
onnistunut, sillä moni on kertonut minulle että Suomi olisi todella kiinnostava
matkakohde, jossa haluaisivat käydä.
Odotin pelonsekaisin tuntein lounasta ja mietin kuinka saan
vietyä sen tällä kertaa läpi, mutta pari tuntia aikaisemmin sain puhelun ja sen
myötä aivan mahtavia uutisia, olimme saaneet itsellemme vuokra-asunnon
Suomesta. Huusin ja itkin ilosta sekä onnesta, jännitys laukesi saman tien ja
tunsin olevani todella vahva, pelko tunteikkaasta lounaasta muuttui hetkessä
iloiseksi tapaamiseksi ystävien kanssa.
Ystäväni olivat järjestäneet ”Kanadalaisen buffetin” eli
Suomeksi sanottuna nyyttikestit, emäntä oli tehnyt aivan upean kattauksen ja
pöydät notkuivat tarjottavia! Söimme lounasta pitkän pöydän äärellä ja
puheensorina oli valtava. Pysähdyin hetkeksi katselemaan ympärilleni ja tunsin
olevani todella onnekas, kaikki nämä ihmiset pöydän äärellä olivat tulleet
paikalle juuri minun vuoksi. Pöydän ympärillä oli ihmisiä, jotka ovat samassa
tilanteessa kuin minä, vain käymässä ja kaukana rakkaistaan, ryhmä koostuu
joukosta erityisiä ihmisiä, jotka ovat aina valmiina auttamaan ja tukemaan sekä
tekemään asioita yhdessä. Olen iloinen siitä, että olen ollut osa tätä joukkoa
ja tällä hetkellä minulla on useita ystäviä eri puolilla maailmaa, joihin voi
aina turvautua ja odotankin innolla erilaisia jälleennäkemisiä.
Ystäväni olivat hankkineet minulle aidon Sveitsin rautateiden
kellon ja olisin voinut ottaa sen loukkauksena, sillä tiedän todella hyvin että
olen aina myöhässä, mutta tiedän myös että lahjassa ei ole mitään henkilökohtaista
viestiä, sillä olen kanssa osallistunut jo usean vastaavan kellon hankintaan. Olin
itsestäni todella ylpeä sillä tällä kertaa pystyin myös pitämään pienen puheen
ystävilleni ja kiittämään lahjasta, ilman että itku olisi vienyt puhekyvyn!
Punainen kirja
Punainen kirja
Sveitsin vuosina tutustuin lukuisiin uusiin ihmisiin ja
halusin saada heistä itselleni muiston mukaani ja tätä varten tein ”punaisen
kirjan” eli ystävänkirjan. Ystäväkirjani on suora kopio lapsuuden
”Ystäväni”-kirjoista, olin laittanut kirjaan erilaisia kysymyksiä ja osa niistä
todella oli sellaisia mitä muistan jo lapsuudesta, mutta osa niistä oli
tarkoitettu aikuisille. Suomi-porukka ei kirjasta niinkään innostunut, mutta
ulkomaalaiset ystäväni ihastuivat kirjaan ja myöhemmin yhdessä naureskelimme
meidän nuoruuden musiikki- ja elokuva ihanteille, näistä saa selville toisista
ihmisistä aika paljon. Osan olen jo ehtinyt lukea, mutta vielä riittää onneksi
luettavaa ja näihin muistoihin on kiva palata.
Näkemiin Fux
Kaikista haikemmat läksiäiset olivat ne viimeiset, jolloin
minun piti hyvästellä rakas Fux-poni, teimme vielä kerran upean ratsastuslenkin
noissa mahtavissa maisemissa ja täytyy sanoa että itkuksihan se taas meni!!!
Kaksi vuotta, kaksi kertaa viikossa sain nauttia Fuxin seurasta ja mielettömistä
ratsastusmahdollisuuksista. Poni kun ei varmaan vieläkään ymmärrä, että
tätiratsastaja ei ole lomalla, vaan pysyvästi poissa. Voipi olla että hetki
pieni menee, ennen kuin seuraavaksi löydän itseni istumassa maneesissa jonkun
ponin selästä…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mahtavaa että löysit sivuilleni!
Jätäthän kommentin käynnistäsi, luen niitä mielelläni.